Haaveilu on ihmiselle hyväksi. On hienoa,että ihmisillä on unelmia ja pakokeino arjen synkkyydestä. Osa ihmisistä on niinkin rohkeita, että lähtevät tavoittelemaan unelmiaan pelkän haaveilun sijaan. Suurin osa ihmisistä kuitenkin jää elämään valetodellisuuteen ja pilvilinnoihin. Ehkä se on selviytymiskeino kaiken kaaoksen keskellä. On ihana ajatella “sitten, kun” , “joskus vielä” ja muut vastaavanlaiset sanahelinät mielessään, että tulevaisuudessa kaikki on hyvin. Sen sijaan, että keskittyisi tähän hetkeen ja arvostaisi sitä mitä itsellään on.
Haaveilin itse kirjoittavani menestysblogia, jossa asiasisällön sijaan voi täyttää rivit hömpällä. Luoda muille myös pakokeino arjesta ja hieman parodioda kaiken maailman “täydellinen elämä” blogeja. Blogeja, joissa jaetaan vinkkejä hienoihin tee-se-itse kikkoihin ja mietitään väriteemaa niin kuin se olisi se kaikista tärkein asia tässä maailmassa ja isoin ongelma, minkä elämässään keksii. Ne kuitenkin luovat paineita ja epärealistisia odotuksia kaikille, niin kirjoittajalle itselleen kuin lukijoille. Niinkö se elämä oikeasti menee ja miksi minun elämäni ei ole samanlaista, tuota minun tulisi siis tavoitella, lukija pohtii. Kirjoittajan täytyy keksiä viikosta toiseen yhä täydellisempi versio elämästään ja valinnoistaan. Muut sen kun kadehtii, kuinka hienot pöytäliinat toinen on löytänytkään häihin ja miten upean väriteeman toinen on loihtinut. Ja häiden jälkeen alkaa täydellinen elämä täydellisen ihmisen kanssa ja niin edelleen. Oikeasti arki ja elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Jokainen sen tietyllä tapaa tiedostaa, mutta sitten, kun joka paikassa hehkutetaan täydellistä elämää, vääristyy ihmisen tapa suhtautua todelliseen elämään ja reagoida vastoinkäymisiin. Ensimmäinen riita parisuhteessa ja jo heti punnitaan, onkohan tämän kanssa fiksua olla, kun ei sillä suosikkisomettajalla ikinä vaikuta olevan riitoja kumppaninsa kanssa. Lapseni kiukuttelee, mutta eihän sen naapurin lapsi ikinä kiukuttele, aina ne on yhdessä ja tekee mukavia asioita. Ikinä kukaan ei turhaudu, muuta kuin siihen, jos sattuu olemaan paikat hieman hujan hajan tai jos kaupassa ei ollutkaan sitä täydellistä superterveystuotetta, joka pitää kaikki sairaudet niin varvassilsasta syöpään poissa (tämä vertaus lainattu ystävältäni neiti I:ltä, kiitos!).
Joten päätin, että hittoakos tässä. Miksen kirjoita aina siitä mitä haluan. Välittämättä suosiosta. Välittämättä siitä, mitä muut ajattelee. Koska pelkään. Pelkään, ettei ketään kiinnosta kuunnella minun ajatuksiani tai kukaan ei jaksa lukea pitkällekään huonosti kirjoitettua paasausta. Uskaltaisinko ajatella, että teen tätä vain itseäni varten. Miksi siis ylipäätään julkaisisin tekstejäni, miksei riittäisi, että kirjoittaisin niitä itselleni. Jos siis minulle ei ole väliä tykkääkö kukaan tekstistäni, kuvistani tai julkaisuistani. En halua pilkata näitä blogeja tai ihmisiä millään lailla, tämä vain on tätä “nykyaikaa”. Luodaan toisenlainen todellisuus. Voihan se olla niin, että joillakin yksinkertaisesti on vain “täydellinen elämä” ilman säröä siinä täydellisessä pinnassa. Mutta onko näin? Kukaan ei tunnu kertovan todellisesta elämästään, vaan kiillottaa kuvan pintaa kaikin mahdollisin keinoin, jottemme näkisi tämän kiillon taakse oikeaan arkeen.
Elämme tykkäyksille, kommenteille, seuraajille ja hyväksynnälle. Kukaan ei julkaise kuviaan vain itseään varten, vaan mahdollisia seuraajia tai tykkääjiä varten. Halutaan näyttää muille kuinka kivasti ja hienosti elämässä menee, sillä eihän kukaan seuraisi sellaista tiliä/blogia/somevaikuttajaa, joka postaisi surkeita asioita, huonoa kuvaa itsestään tai kuvaa kalapuikoista uunissa. Ellei se surkea asia ole joku sellainen, mihin halutaan lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyytenä tai muuten sellainen asia, mikä on ollut suuressa julkisuudessa ja halutaan ottaa kantaa, koska pakkohan sitä on, vaikuttajana siis ottaa kantaa kaikkeen. Käytämme tuntikausia oikeanlaisen kuvan ottamiseen ja hylkäämme tuhansia selfieitä vuodessa. Kyllä sanon me, sillä minä myös olen samassa veneessä kuin muutkin, en ole “spesiaali” tai erilainen. Voihan olla, että koko tämä teksti kumpuaa omasta katkeruudestani maailmaa ja muita kohtaan. Varsinkin silloin, kun omassa elämässä kaikki menee suoraan sanottuna päin persettä, niin tuntuu pahalta seurata muiden täydellistä elämää. Kuitenkin kääntöpuolena se, että olen huomannut, että blogissani eniten lukijoita on julkaisuni masennuksestani sekä viimeisin postaus omasta vuosikymmenestäni, mihin on vaikuttanut isäni sairastuminen Alzheimerin tautiin. Eli tässäkin voisi kyseenalaistaa: Teenkö tätä suunnan muutosta kirjoittamisessani tykkäysten vuoksi vai itseni vuoksi? Kirjoitanko “ei-niin kevyistä” aiheista, koska niillä on enemmän lukijoita vai koska itse haluan kirjoittaa siitä mitä haluan ja saan inspiraatiota.
Halusin jotakin tilastoa, tuloksia,faktoja ja mielipiteitä tukemaan tätä ajatustani ja pointtiani tässä tekstissä. Seuraavanlaisia tuloksia löysin yhdestä artikkelista:
“Instagramissa jaetaan maailmanlaajuisesti 95 miljoonaa kuvaa vuorokaudessa. Se vastaa 1099 kuvaa sekunnissa. 52 prosenttia suomalaisista on jo Instagramissa.”
”Nuoret saattavat käyttää älypuhelinta jopa 5000 tuntia vuodessa. Se tekee lähes 14 tuntia päivästä eli suurimman osan valveillaoloajasta. Vertailun vuoksi: 180 opintopisteen kandidaatin tutkinnon on arvioitu vievän aikaa noin 4860 tuntia.”
Lasken itseni nyt siis nuoreksi ja aktiiviseksi instagramin käyttäjäksi (voi olla, että molemmat väittämät ovat valhetta, mutta kuvitellaan hetki näin). Miettikää jopa 5000 tuntia puhelimella vuodessa. Ja vaikkei olisikaan 5000 tuntia oli se sitten vaikka 2000 tuntia. Niin silti. Aivan järjetön määrä. Selaamme kuvia, videoita, pelaamme pelejä, googletamme, sometamme ym. Sen sijaan, että nauttisimme hetkestä ja keskittyisimme nykyhetkeen. Haaveilemme toisten ihmisten elämästä, taidoista, taloudellisesta tilanteesta, matkoista ja omaisuudeta, sen sijaan, että lähtisimme, vaikka ulos ja jättäisimme puhelimen kotiin. Osaisinkohan edes lähteä kotoa ilman puhelinta enää. Tuntuu hankalalta ajatukselta. Saatika, jos saisin itseni lenkille, osaisinko olla ottamatta kuvia ja päivittämättä niitä sosiaaliseen mediaan?
Luin myös Helsingin Sanomista Sisko Savonlahden kirjoittaman kolumnin “Aidosti elämäänsä tyytyväisen ihmisen ei tarvitse vakuutella somessa, kuinka onnellinen hän on” (julkaistu 2.5.2019). Tässä kolumnissa kiteytetään hyvin se, miten kuvitellaan, että ihminen voi tietyillä tuotteilla, tietyllä tyylillä elää samaa elämää kuin somevaikuttaja. Ikään kuin muunlaisessa elämässä olisi jotain vikaa. Ikään kuin pakastepizzan paistaminen uunissa ja sen syöminen olohuoneessa pieruverkkareissa olisi vähemmän hyväksyttävää kuin terveysteen juominen designsohvalla istuen täydellisen siistissä kodissa, mikä on kuin sisustuslehtien sivuilta.
Ja kyllä, nyt kärjistän ja provosoin. Tarkoituksena tuoda esille se, että elämä voi olla hyvää, vaikkei se ole samanlaista kuin “täydellisissä somevaikuttajilla”. Elämässä saa ja kuuluukin olla myös normaalia arkea pieruverkkareissa, noloja tilanteita, epäonnistumisia ja konflikteja. Se ei tarkoita, etteikö elämä voisi olla hyvää tai etteikö myös niiden “raportoiminen” olisi hyväksyttävää ja jopa inhimillistä.
Joten haastankin nyt sinut, lukijani, seuraajani, tykkääjäni, itseni, naapurini ja kaikki siihen, että kokeile julkaista vaikka se ensimmäinen selfie, mikä ei ollut se täydellisin. Julkaise kuva kalapuikoista ja valmiista lohkoperunoista, koska et jaksanut kokata ollessasi väsynyt päivästäsi. Julkaise se ärsyttävin asia, kuten ne saamarin banaanikärpäset, jotka ovat valloittaneet keittiösi jälleen, kun unohdit sen appelsiinin vahingossa pöydälle sen sijaan, että ne olisivat siististi kylmässä ja poissa banaanikärpästen ulottuvilta. Hittolainen tässä tulee kuvasarja, joka ei ole täydellinen, mutta mikä on elämää. Minun arkeani ja se on myös hyvää kaikkina hirveinäkin hetkinä. Koska se on minun elämäni, joka on arvokas, oli se millaista hyvänsä ja tykkäsipä siitä kukaan tai ei.
Milla
